Pro Fide 40 vuotta

Suomen vanhin yhtäjaksoisesti toiminut gospelrockyhtye Pro Fide täytti kuluneena vuonna 40 vuotta ja jatkaa yhä soittamista. Juhlavuoden kunniaksi yhtye esiintyi sekä nykyisellä kokoonpanolla että vanhalla ”koostekokoonpanolla” eri puolilla Suomea. Vanhan yhtyeen keikasta Kangasalan kirkossa löytyy kuvaus Teijan blogista. Helsingin Temppelinaukion kirkon konsertissa 5.10.2006 oli näytteillä myös valokuvia ja keikkajulisteita yhtyeen taipaleelta.



Pro Fiden musiikillinen linja on vienyt pitkälle. Koko ajan pohjana on ollut rock-musiikki eivätkä sähkösoittimet ole olleet yhtyeessä pannassa. Musiikkityyli on herättänyt Suomen Siionissa pahennusta, mutta taustayhteisö Suomen raamattuopisto on tukenut yhtyettä koko ajan. Evankeliumin julistaminen äänekkäällä hengellisellä musiikilla ei ollut 1960- ja 1970-lukujen taitteessa suinkaan seurakunnissa yleisesti hyväksyttyä. Tämä käy ilmi Pro Fiden 20-vuotisen toiminnan yhteenvetona julkaistusta Juho Huttulan kirjasta Pro Fide, tie on auki (1986). Monet tuon ajan suomalaisista gospelyhtyeistä kuten Sataset ja Dominicones valitsivatkin akustisen folkmusiikin sanomansa välineeksi. Aikaa myöten gospelrock hyväksyttiin paremmin. Pro Fiden 40-vuotisen toimintaan luodaan katsaus tupla-CD:llä Matkan varrelta – 40 klassikkoa (2006).

Pro Fide syntyi Heikki Haatajan aloitteesta Mynämäellä vuonna 1966. Ensimmäisessä kokoonpanossa soittivat veljekset Tuomo Vanhanen, Matti Vanhanen ja Seppo Vanhanen sekä Hannu Nyman. Laulajana toimi Jouni Ilmolahti. Alussa monet lauluista teki Pauli Tuohioja, joka liittyi itsekin yhtyeeseen myöhemmin. Kolme EP-levyä (1969 – 1972) ja LP-levy Hän muutti kaiken (1973) edustivat rautalanka/beat -musiikkia. Kun Juha Kela liittyi bändiin ja uusi levy Joh. 3:16 vuonna 1976 ilmestyi, niin Suomi oli saanut progressiivista rockia soittavan gospelbändin. Linja jatkui ja jalostui aina viimeiselle ennen Kelan kuolemaa ilmestyneelle levylle Tupla asti vuonna 1983. Seuraava levy Viimeiseen kaupunkiin (1986) olikin jo sitten toista maata – siinä soi melodinen rockmusiikki säveltäjinään Mikko Kuustonen ja Eero Ainesmaa. Levyllä rumpuja soitti silloin Jukka Niemelä, joka tulisi olemaan vielä pitkään mukana bändissä. Mikolla oli kiinnostusta myös bluespohjaiseen musiikkiin ja tehtyään Pro Fiden kanssa Q.Stone –nimellä englanninkielisen maksi-EP:n vuonna 1987 hän oli valmis siirtymään kokonaan soittamaan muissa kokoonpanoissa.

Pro Fide jatkoi uudella kokoonpanolla ja vuonna 1989 ilmestyi vähän unhoon jäänyt levy Yksi ei hylkää. Artisteina debytoivat tuossa kokoonpanossa mm. Heikki Kärhä ja Jukka ”Napo” Ikonen. Levyllä on Pro Fiden erinomainen tulkinta laulusta Niin alhaalla ei kukaan kulje. Useimmat kappaleet tuolla levyllä olivat Edwin Engelsvuon (salanimi) säveltämiä. Engelsvuon lauluja löytyy monta seuraavaltakin levyltä Se toinen kuten Minut löydettiin ja Jos sä oot enkeli. Yhtyeen uudeksi ja pitkäaikaiseksi tyylilajiksi muodostuiu melodinen bluespohjainen hardrock, jossa oli ilmeisiä soundivaikutteita 1970-luvun heavyrock-yhtyeeltä Deep Purple, etenkin Leevi Helon uruissa. Tämän jälkeen ryhmä Niemelä, Helo, Kärhä ja Ikonen muodosti yhtyeen pitkäikäisen ytimen.

Vuosien mittaan miehiä vaihtui niin kuin Pro Fidessä ennenkin, mutta tiukka opillinen ja soitannollinen perinne säilyi. Petri Repo tuli basistiksi vuonna 1994. Levyjä (albumeita ja CD-EP-levyjä) ilmestyi edelleen vuoden parin välein. Vuoden 1995 merkkitapaus oli, kun Pro Fide julkaisi Suomessa harvinaisen gospelkonserttivideon, joka kuvattiin Helsingin tuomiokirkon kryptassa. Yhtyeen uusimmat alkuperäistuotantoa sisältävät CD:t ovat Tarina (2001) ja Uudelle ladulle (2005), joissa sointimaailma kuulostaa modernimmalta - rankalta, mutta samalla ajattomalta. Retrospektiivinen juhlalevy Matkan varrelta käsittää yksinomaan aiemmin julkaistua materiaalia. Uusimmat soittajat ovat Antti Kokko (rummut) ja Tuomo Komonen (koskettimet).

Tie on edelleen auki ja matka jatkuu. Pro Fiden sivuilla http://www.profide.net/ on paljon tietoja yhtyeen historiasta ja tuotannosta.

Jaakko Löytty: Maailman kaikissa kylissä (levyarvostelu)

Jaakko Löytty
Maailman kaikissa kylissä, Löyttyn pappa itte esittää punasen seurakunnan nuorisoveisuja
HUMBLECD 21, 2006
Kansikuva, http://www.humblehouserecords.com/.

Levy pani minut harjoittamaan tutkivaa journalismia, koska kahdeksan neljästätoista laulusta piti löytymän Nuoren seurakunnan veisukirjasta. Vanhin levyn punaisista lauluista on rauhallinen Sylihisi Jeesus rakas, jonka Jaakko Löytty sävelsi tuntemattoman sanoihin jo vuonna 1975. Huomasin, että muita levyn veisuja ei kuitenkaan punaisista kirjoista löytynyt ennen 1990-luvun loppua, mutta monet ilmestyivät toisissa laulukirjoissa tai levyillä muiden esittämänä jo paljon aikaisemmin.

Soitto alkaa mukavasti vetävällä On meillä unelma –laululla, joka on peräisin Löytyn säveltämästä Wähäväkisten juhlaveisuusta samoin kuin selvää hittiainesta omaava Kallis hunajan pisara. Kummankin esitti alun perin Kuusankosken kirkon nuorisokuoro täysin erilaisena sovituksena vuonna 1999. Aika monessa laulussa Löytty laulaa hillitysti, melkein hyräilemällä. Semmoisia ovat Panen käden suulleni, Kirjoitettu sydämiin ja Lahjalaulu, jonka ensimmäisen levytetyn version esittivät Tapiolan seurakunnan nuoret vuonna 1992. Jaakon versiossa instrumentit soivat surumielisen kauniisti. Huomattavaa muutenkin on, että soittajat käyttävät levyllä paljon akustisia instrumentteja kuten tuuba, harmooni ja kellot. Tosin Jarkka Rissasen ja Jaakko Löytyn sähkökitara sekä Mika Nuorvan sähköurut kuuluvat toisinaan. Erikoisimmat soittimet lienevät balafoni, tabala, tähtisumu, avaruuspöly ja moottoripyörä.

Levyn tuotti Mika Nuorva yhdessä Jaakko Löytyn kanssa. He myös esittävät yhdessä yhden laulun, mielenkiintoisesti sovitetun Oinaansarvet. Laulu Sillä sinun on valtakunta taitaa levyn lauluista olla ainoa, jonka Löytty on itse levyttänyt aikaisemmin, nimittäin vuonna 1986 Versova puu –levylle muiden laulajien kanssa. Kaija Pispan sanat puhuvat edelleen tuoreesti rauhasta, veljeydestä ja siunauksesta. Myös oikeudenmukaisuuden ja solidaarisuuden teema pilkahtelee tuttuun tapaan useissa lauluissa. Levyllä on vain yksi blues toisin kuin kuin muilla viime vuosina ilmestyneillä levyillä. Kyseessä on Löyttyn pappan blues, murteella esitetty itseironinen, hauska ja svengaava tarina vanhasta soittajasta, joka on tietenkin itse Jaakko.

En anna pisteitä, mutta totean, että pidin levystä.